Eilinen yö oli taas yksi elämäni kammottavimmista. Olin siis osastolla ja muistin, että olin ottanut omat lääkkeet mukaan siltä varalta, että neurologian osastolla ei ole psyykelääkkeitä. Vedin kaikki huiviin. Sen jälkeen alkoi armoton katuminen. Teki mieli mennä vain nukkumaan, mutta en uskaltanut sillä pelkäsin että lopetan hengittämisen ja kuolen. Menin sanomaan hoitajille, jotka onneksi ottivat tilanteen haltuun ilman sen suurempia viisasteluja. Minut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen jossa sain olla yksin, ja vieressäni valvoi koko ajan hoitaja tarkkaillen elintoimintojani. Heräsin vähän väliä, säikähtelin ja säpsähtelin. Lopulta en enää päässyt kävelemään vaan menin seiniä pitkin ja konttasin välillä lattialla. Yritin puhua, mutta puheestani ei saanut mitään selvää. Itkin, kun pelkäsin niin paljon. Thank God, tämä yövuorolainen oli koko ajan vieressäni ja piti kädestä.

Nukuin koko tämän päivän ja oksentelin. Hoitajat olivat vielä melko huolissaan, mutta itse en enää tässä vaiheessa osannut olla, sillä puhe, kävely ja muut motoriset taidot olivat palautuneet. Olin vain todella, todella väsynyt. Illemmasta psykiatri kävi jututtamassa minua ja olisi halunnut, että jään vielä yhdeksi yöksi, mutta koska ASPA (asumispalvelu) työntekijä tulee aamusta, halusin lähteä jo tänään kotiin. Siispä tilailimme minulle KELA-taxia (250€ lasku suoraan valtiolle, olkaatten hyvät:D) ja lähdimme ajelemaan kohti kotia.

Kotona olo on ollut nyt vaikeaa ja itsetuhoisia ajatuksia piirtyy päähän jos minkälaisia. Onneksi on ole vielä aikonut tehdä niille mitään. Pysykööt ajatuksina