Täällä sitä ollaan. Tehon kautta rantauduttu psykiatriselle. Omasta tahdosta. Ainakin viikonlopun yli saan olla, katsotaan maanantaina tilanne uudestaan.
Maskavaurio oli todennäköinen mutta hyvä onneni seurasi minua taas ja vältyin kivuliaalta kuolemalta. Ironista, sillä juuri sitähän minä tavoittelin.
En tiedä jatkosta. En tiedä miten tulen pärjäämään. Kai on vain pakko puskea eteenpäin ilman minkäänlaista päämäärää. Haluaisin olla niin kuin muut, käydä koulua ja valmistua. Tunnen olevani erityisen epäonnistunut ihmisenä kun en saa mitään suoritettua. Ehkä terapia olisi parempi paikka avautus tästäkin asiasta kuin blogi. Täytyy miettiä tämänkin kohtalo uudelleen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti