Luin tämän kauniisti kirjoitetun jutun miehestä, joka oli nuorena kolaroinnut ja ollut tajuttomana ties kuinka kauan. Lääkärit olivat jo kysyneet irroitetaanko hänet elintoimintoja ylläpitävistä koneista, mutta vanhemmat eivät olleet suostuneet. He olivat uskoneet, että poika selviää. Ja niin hän oli selvinnytkin.
Tuli mieleen oma elämä. Miten vanhempani ovat vartioineet teholla vieressäni, kun itse olen maannut hengityskoneessa tiedottomassa tilassa. Ja kuinka muutamina kertoina lääkäritkään eivät enää ole uskoneet selviytymiseeni. Mutta siitä huolimatta vanhempani ovat aina tsempanneet minua. Sanoneet, että vielä on elämää jäljellä. Yhdellä kertaa isäni kaahasi etelä-Suomesta, kun olin lähellä kuolemaa, ja sai vielä liikenneopettajana sakotkin takiani. Kaikki olivat shokissa, mutta silti tukena.
Ilman vanhempiani ja siskojani tuskin olisin tässä. Kun ensimmäisen kerran elämässäni jouduin aikuisten suljetulle psykiatriselle vakavan yliannostuksen ja tehon jälkeen, siskoni ottivat vapaata töistä ja olivat ensimmäisen päivän koko ajan vieressäni, vaikka olin eristyshuoneessa.
Kirjoitin heille tekstin Facebookkiin, joissa kiitin jokaista luonani käynyttä, niin ystävää kuin perhettä. Pyörätuolissa olo on kasvattanut luonnetta aivan kiitettävästi. Jouduin nörtymään, pyytämään apua todella henkilökohtaisissa asioissa, nielemään ylpeyteni. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tämän tapahtuneen tarkoitus oli saada minutkin huomaamaan, että apua voi, saa ja pitää pyytää.
Kävin myös eilen röntgenissä ja kirurgin vastaanotolla. Jalat ovat kuulemma parantuneet leikkauksen vaikeuteen ja vammojen vakavuuteen nähden yllättävän hyvin. Puoleen vuoteen en saa harrastaa juoksua, hölkkää, pallopelejä tai muuta, joissa tulee tärähtelyä jaloille. En kyllä näin kipeillä jaloilla tulisi mieleenkään... Pelkkä puolen kilometrin matka kauppaan tuottaa ongelmia, ja joudun sen jälkeen lepäämään monta tuntia. Huono uutinen oli, että toisen jalan raudat ovat hiukan liikaa ulkona päin, joten kipu saattaa johtua myös siitä. Jos se ei ole ensi vuoteen mennessä helpottanut, joudutaan jalat operoimaan uudestaan.
Mutta nyt en jaksa huolestua siitä. Elän tässä päivässä, opettelen selviytymään kotona ja pärjäämään myös yksin ilman poikaystävän jatkuvaa läsnäoloa.
Baby steps :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti