Tuijotan ruoka-annosta lautasellani. Tekee pahaa katsoa edes sitä. Taas ne ovat mättäneet turhia kaloreita eteeni.
Jos saisin valita, heittäisin koko tarjottimen lattialle ja juoksisin pois. Mutta en saa. Ensinnäkin, istun pyörätuolissa jalat kipseissä. Toisekseen, en kehtaisi aiheuttaa sellaista trafiikkia täällä muuten niin rauhallisella osastolla.

Tiedän, että minun tulee syödä, jotta pysyn hengissä. Se ei kuitenkaan vie pois sitä tosiasiaa, että syöminen on tuskaista, vaikeaa ja ahdistavaa. Että itken vähintään pari kertaa päivässä läskiahdistusta. Että koen olevani osaston lihavin. En ole tyhmä. Tiedostan että painoindeksi on normaalin puolella, ei lähelläkään lihavaa. Tiedostan, että kalorit eivät voi siirtyä ruuasta toiseen, jos tietyt ruoka-aineet ovat liian lähellä toisiaan. Tiedostan, että sairaalan ruuilla ja alhaisimmalla ateriasuunnitelmalla ei voi lihoa. Silti kaikki tuntuu niin kovin todelliselta.

Olen nyt sairastanut seitsemän vuotta. Aluksi kaikki lähti viattomasta herkkujen vähentämisestä. Ilman en edes alimmassa painossa nenämahaletkussa ole ollut. Silloinkin imeskelin pastilleja. Vähitellen aloin skippaamaan kouluruokailun. Menin vessaan piiloon ja väitin opettajalle että kävin jo syömässä. Tätä tapahtui jo vitos- kutosluokalla. Surullisen pienenä. Aloin lisäämään liikuntaa. Käymään pakonomaisesti juoksemassa vaikka vihasin sitä. Lopulta jätin pois aamupalan ja toisenkin päiväruuan. Väitin äidilleni syöneeni jo yksin tai kaverin luona. Jossain vaiheessa jäin kiinni valehtelusta, mutta olin jo niin syömishäiriön syövereissä, että en pystynyt enää lopettamaan. Tästä saimme äidin kanssa liian monet riidat aikaan. Tilanne paheni ja paheni johtaen osastohoitoon. Moniin sellaisiin. Ja nyt ollaan tässä. Osastolla taas, seitsemän itkuisen, ahdistuneen, riitaisan vuoden jälkeen. Enkä vieläkään pysty uskomaan, että syöminen ja juominen eivät lihota. Pystynkö enää koskaan?