Poikaystävä kävi tänään (kai häntä voi jo poikaystäväksi sanoa, sen verran kauan olemme tapailleet ja puhuneet seurustelusta). Kävin myös äidin kanssa kaupoilla ja kotona. Löysin viisi vuotiaalle kummitytölleni prinsessa elokuvan ja kivan kortin, jotka postitin hänelle yllätyksenä. Toivottavasti pieni tulee iloiseksi :)

Olen luultavasti kertonut täällä leikkauksista, jotka jalkani ja minä kävimme läpi. Nyt on kuitenkin - kipsien pois oton lähentyessä - tullu tarve kirjoittaa niistä, joten aion sen tehdä, vaikka ketään ei kiinnostaisikaan.

Heinäkuun 24.päivä hyppäsin siis katolta, ja vasemmasta jalastani meni kantaluu kokonaan kasaan, ja oikeasta jalasta sääri- sekä nilkkaluu yhdeksään eri kappaleeseen. Oli ilta kun hyppäsin. Vettä tuli (ylläri) kunnolla ja olin aivan märkä. Paikalle oli kerääntynyt poliiseja, vartioita, paloautoja, ambulansseja ja ensivasteyksikkö. Olin katolla ehkä tunnin ajan ja puhuin eri ihmisten kanssa, jotka yrittivät saada minua pois turvallista reittiä. Olin jo puoliksi päättänyt tulla poliisin kanssa alas, kunnes näin miten palomiehet rahtasivat isoa ilmatyynyä alleni. Menin paniikkiin ja töytäisin itseni alas. Muistan kuinka osuin maahan. Ensin jaloilleni ja siitä takapuolelle. Aluksi en tuntenut mitään. En edes kipua. Parin sekunnin päästä aloin kuitenkin tuntemaan aivan hirveää kipua jaloissa ja selässä. Ensimmäinen asia jonka kokeilin oli tietenkin, että liikkuvatko varpaani vai olenko halvaantunut. No, liikkuivathan ne.

Huusin koko matkan hyppypaikalta ensiapuun ja shokkihuoneeseen (jossa meni noin viisi minuuttia). Kaikki vaatteeni leikattiin riekaleiksi ja minua kuvattiin moneen otteeseen kovan selkäkivun takia. Muistan vain huutaneeni että antakaa kipulääkettä. Olin hysteerinen. Kun olin saanut paljon lääkettä ja rauhoittunut, ja tärkeimmät kuvat otettu, lääkäri tuli kysymään haluanko itse soittaa äidilleni vai soittaako hän. Annoin hänelle luvan, sillä en olisi koskaan pystynyt soittamaan itse. En pysty edes kuvittelemaan kuinka kamalaa on saada sellainen puhelu, varsinkin kun äitini oli Levillä monien satojen kilometrien päässä, eikä päässyt tuekseni. Odotin shokkihuoneessa iäisyydeltä tuntuvan ajan, joka tosiasiassa oli ehkä tunti tai kaksi, ennen kuin pääsin leikkaussaliin. Oikeaan jalkaan asennettiin ulkoinen rautakehikko ja vasen (muistaakseni) leikattiin ja laitettiin levyjä.

Myöhemmin, noin viikon päästä leikattiin uudestaan ja rautakehikko poistettiin sekä kantapää leikattiin uudestaan. Siitä saakka molemmat jalat ovat olleet paketissa. Haavat ovat parantuneet todella hyvin, ja kiruri otti välitarkastuksessa oikein kuviakin niistä luentoja varten. Olen myös iloinen, että sain niin hyvät kirurgit, että arvet eivät suoraan loista vaikka joudunkin niitä kantamaan loppu elämäni. Toisaalta olen myös ylpeä arvistani. Ne osoittavat mistä kaikesta olen selvinnyt ja mitä haasteita voittanut.

Vielä joskus voin ylpeänä sanoa: "Minä selvisin".