Ravitsemusterapeutti kävi. Ei ollut hyvää sanottavaa... Syömiset kuulemma aivan päin persettä. Nyt sääntönä on, että jos en syö koko ruokaa, joudun juomaan nutrin (kaloripitoinen täydennysravintovalmiste).

Olimme äsken ulkona hoitajan kansssa. Minä istuin pyörätuolissa ja hän työnsi. Satoi hiukan. Kävelimme pesulan ohi, jonka katolta hyppäsin, ja muistikuvat palasivat mieleeni. Poliiseja, hoitajia, ambulansseja, vartijoita, palomiehiä... Minulla oli paljon apua tarjolla ja silti mokasin koko jutun.

Kun pääsimme sisälle aloin itkemään. En pahaa oloa vaan sitä, että tunsin nälkää. Tuota samalla ah niin vierasta tunnetta, vihollista ja samalla kaivattua. Hoitaja sanoi, että nälän yllättäessä menen pois tolaltani aivan kuin pikku lapsi. Mahalaukkuni on pienentynyt pienen lapsen vatsan kokoiseksi, joten sinne ei mahdu ruokaa kovin paljon kerrallaan. Samalla se ei myöskään pärjää kovin kauas ilman ruokaa. Tarvitsen siis pieniä aterioita useita kertoja päivässä.
Välillä jopa tuntuu että viisi ateriaa ja kaksi säännöllistä nutria päivässä eivät riitä. Voisin syödä hevosen! (kunnes pääsen ruokalautasen eteen, syön viisi lusikallista ja olenkin jo täynnä)

Tällaista tälle pienellä lapselle kuuluu. Jalat ovat yhä todella kipeät. Kotikokeiluille en ole päässyt eikä suunnitelmissa vielä edes ole, ja pahoja oloja tulee ja menee. Niin kuin tänäänkin. Mutta niistä on selvitty ja selvitään jatkossakin