Äsken sain kuitenkin murskaavan puhelun. Leikkaus tulisi olemaan hyvin vaikea, riskialtis ja pitkä, toipumiseen menisi kauan aikaa eikä takeita silti olisi. Yritetään ensin fysioterapiaa. Jalan kaikki rustot, kudokset ja pinnat ovat pahasti vaurioituneet. Kaikkein kauheimmat olivat kuitenkin sanat "Et voi enää koskaan juosta".
Juoksu on AINA ollut elämäni pelastus. Kun on ahdistanut-juoksin, kun oli paha olla kotona-lähdin juoksemaan, kun oli hyvä olo-juoksin. Juoksin kilpaa ja omaksi iloksi. Juoksin koko nuoruusikäni ja nyt se viedään minulta pois. Kaikki on menetetty.
Olen itkenyt ääneen huutoitkua ja soittanut hoitajalle. Hänen sanansa "voi rakas, jos mä voisin niin halaisin sua" auttoivat vähän aikaa mutta nyt... Kaikki kauhukuvat pyörivät päässä. En tiedä voiko tätä tajuta jos ei ole rakastanut urheilua koko sydämestään. Se on aina ollut osa mua. Niin iso osa, että sattuu kun se viedään pois.
Toinen rakkaus, joukkuevoimistelu on jo riistetty multa sillä nilkat ei metallien takia taivu suoriksi enkä pysty hyppäämään. Miksi kaksi lajia? Miksi ihmisen täytyy olla niin helvetin tyhmä että menee ahdistuksissaan hyppäämään katolta ja vammautuu. Mitä tästä voi muka oppia? Joku on joskus sanonut että kaikessa on hyvät puolet mutta mä en kyllä keksi tästä tällä hetkellä yhtään mitään positiivista.
Tuntuu ettei elämällä ole enää mitään merkitystä. Kaikki tehty työ tuntuu arvottomalta ja turhalta. Voisin vain jäädä tuleen makaamaan, jos en tietäisi että maailmassa on ihmisiä joilla ei ole edes kävelykykä tai jalkoja. Yhtä hyvin mäkin olisin voinut menettää ne. Tai halvaantua. Sekään ei ollut kaukana. Mä olen selvinnyt siitä, kun kävelykykyä ei luvattu. Mä taistelin itteni kävelevien kirjoihin. Nyt mulle ei luvattu juoksua. Mun on pakko päästä siitä yli, että juoksu ja lajit joissa tulee tärähdyksiä, olisivat ainoita liikuntalajeja. On pakko keksiä uusia, myös jaloille toimivia harrastuksia.
"Hän ei kävele koskaan
mutta sielunsa viilettää
Kuin villi intiaani
vuoren rinnettä välkkyvää.
Hän ei kävele koskaan
se vain unissa onnistuu
mutta tärkeämpää onkin hänessä kaikki se muu."
Vaikka juoksuun ei enää pystyisikään, ota voittona se, että sait taisteltua kävelykyvyn. Se on todella hieno saavutus josta voit olla ylpeä. Toivottavasti löytäisit jonkun lajin josta voisit saada yhtä paljon iloa kuin juoksusta ja joukkuevoimistelusta. Tsemppiä! :)
VastaaPoistaOot ihan oikeassa. Luulen että olin vaan niin shokissa vielä kun kirjoitin tota tekstiä, että tuli kirjoitettua vaikka mitä. Nyt on jo helpompi olla tän asian kanssa :)
Poista