Meillä on lääkärin kanssa käytäntö, että kirjoitan pahan hetken tullessa hänelle lappusia jolloin hänen on helpompi saada kiinni pääni sisäistä ajatuksista, kuin hyvällä hetkellä jutellessamme. Tänään laput olivat kuitenkin harvinaisen masentavia:

"En halua elää. Piste.

Haluan kuolla, ja haluan, että tuhkani sirotellaan mereen.

Haluan, että hautajaisissani lauletaan iloisia lauluja eikä virsiä. Eläminen on ihan perseestä. Piste"

Ja toinen:

"Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla.

Antakaa mulle lääke, jolla kuolee

Antakaa mulle lääke, jolla kuolee

Pysyvästi."

Tapahtui tänään iloisiakin asioita. Kävimme siskon kanssa syömässä sushia uudessa paikassa ja nauroimme paljon. Yritin myös olla siskon luona jonkin aikaa, mutta ahdistus kävi liian suureksi. Ehkä ylitin itseni liikaa. Kuormitin itseäni. Sillä kun palasin takaisin osastolle en osannut muuta kuin itkeä. Olin vain niin loppu. Tähän kaikkeen. Tähän koko elämään.