Täällä mä olen. Tajuissani mutta väsyneenä. Anteeksi edellisestä postauksesta...

Selvitän nyt mitä siis tapahtui, siltä osin mitä muistan.
Olimme lähdössä Lappiin ja olin saanut apteekista kolmen päivän sijaan kahden viikon lääkkeet. Otin ne kaikki ja jäin odottamaan vaikutusta. Koirat olin hoitanut äidin luokse, etteivät ne joutuisi olemaan kotona ilman hoitajaa. Muistan että minua rupesi kaduttamaan ja soitin terapeutilleni (hän on luvannut että saan soittaa milloin vain jos rupeaa ahdistamaan). Vahingoksi hän oli unohtanut puhelimen autoon eikä vastannut. Laitoin viestin, että kun aamulla luet tätä, olen kuollut.

Sitten alkavat hetket joista en muista juuri mitään. Olin lähtenyt hortoilemaan kadulle vain avaimet taskussa. Muistan maanneeni naama asfaltissa ja hytisseeni kylmästä. Ohikulkijat olivat soittaneet ambulanssin. Minulle oli juotettu viisi pulloa lääkehiiliä ja laitettu monitoreihin kiinni.

Seuraavana aamuna, kun minä vielä makasin tajuttomana tuntemattomana potilaana sairaalassa, terapeuttini oli saanut viestin ja soitti hädissään äidilleni. He soittivat häkeen, joka hälytti kotiini poliisit ja ambulanssin. Poliisit olivat jo valmiina aloittamaan etsinnät lähiympäristöstä kun äiti tajusi alkaa soittelemaan sairaalaan. Heräsin siihen että hoitaja ravisteli minua.

Olin ensiavussa yhden yön ja päivystys- ja infektio-osastolla yhden yön. En saa nukkua rauhassa sillä minua täytyy käydä herättelemässä vajaan tunnin välein. Kaiken huipuksi olen ollut aivan tajuttoman väsynyt, lääkeainepitoisuudet olivat kuulemma niin korkeat ettei ihme.

Tänään pääsen kotiin muutaman tunnin päästä. Psykiatrianpäivystystiimi kävi jututtamassa minua ja onneksi molemmat olivat tuttuja pitkältä ajalta! Toinen hoitajista on ollut omahoitajanani ollessani osastolla ja toisen tunnen avohoidon puolelta. Kumpikaan ei ollut sitä mieltä, että olen osastohoidon tarpeessa enkä itsekään olisi halunnut sinne. Haluan mahdollisimman nopeasti takaisin kiinni normaaliin elämään ja tietysi Lapin reissulle!

Koiranpentu haaveet taidan haudata tämän myötä. Tai siis äiti pakottaa hautaamaan. Hän pakotti minut lupaamaan etten mene sairaalaan jos hankin koiranpennun, ja nyt jouduin tänne. He eivät kuulemma ota kolmatta koiraa hoitoon jos olen osastolla. Mutta voisin ottaa tavoitteeksi, että sitten kun olen ollut vuoden ilman sairaalahoitoa, saan ottaa pennun. Palkintona ja tsempparina.