Kävin tänään röntgenissä ja kirurgian poliklinikalla jaloista. Sain kuulla, että vaikea kävely ja kovat, joka päiväiset kivut eivät ole epätavallista näin vaikean ja pitkän leikkauksen jälkeen. Saattaa mennä vuosikin ennen kuin voin kävellä portaita alas kunnolla.
Vasemman kantaluun iso arpi menee kuulemma useimmilla kuolioon, jota joudutaan myöhemmin operoimaan. Lääkäri oikein ihmetteli miten minulla on parantunut se niin hyvin.
Oikea nilkkahan oli hypyn jälkeen, ennen leikkausta, aivan veltto ja pyöri ympäri holtittomasti sillä mitkään luut eivät enää pitäneet sitä paikoillaan. Siihen kehittyy luultavasti nivelrikko.

Joudun siis elämään näiden kipujen kanssa kenties loppu elämäni. Äiti yritti kuitenkin kannustaa, että eihän takuita kävelemisestä annettu, joten siihen nähden lopputulos on hyvä.
Ja niinhän se on. En valita. Mutta olisihan se ollut kiva päästä juoksemaan kauan haaveilemani maratooni. Nyt en (lääkärin mukaan) pysty enää koskaan juoksemaan pitkiä matkoja. Ei tämä herkkua ole. Mutta pysyn yhä kannassani, että päivääkään en vaihtaisi pois enkä tekisi toisin. Nämä kokemukset ovat kasvattaneet minusta minut. Ilman niitä olisin vielä kärsimättömämpi, pikkumaisempi ja lapsellisempi. Nämä kokemukset ovat tehneet minusta kärsivällisemmän, kasvattaneet ja samalla olen aikuistunut huimasti. Olen oppinut ottamaan apua vastaan. Saan jatkuvasti positiivista palautetta ja olen itsekin huomannut eron.

Minä olen minä - näin on hyvä