Nyt se saapui. Se mitä olin kauan jo pelännyt ja odottanut kauhun sekaisin tuntein. Ahdistus. Makasin sängyllä täristen. Koko kroppa oli lamaantunut. Sain soitettua äidille, joka lupasi tulla tunnin ajomatkan päästä.

Tsemppasin. Otin tarvittavaa ja lähdin koirien kanssa pitkälle lenkille.
Mietin jo lääkkeiden yliannostusta.

Lenkillä kuulin hälytysajoneuvon sireenin. Pulssi rupesi hakkaamaan. Tunsin miten paniikkikohtaus vyöryi päälle. Muistin ne monet kymmenet, varmaan lähemmäs sata kertaa, kun makasin puolitajuttomana lanssin pedillä ja hoitaja yritti saada minua pysymään tajuissani. Kunnes: näin poliisiauton. Kehoni rentoutui. Tällä kertaa minulla ei ollutkaan hätää. Se olikin vain poliisi, ei ambulanssi.

Kävelin kotiin koirien kanssa ja kävin napsauttamassa saunan päälle. Olo helpottui heti kun sain seuraa. Mitä jos en enää osaa olla yksin? Mitä jos minusta on tullut läheisriippuvainen? Huomenna kotikuntoutus tulee heti aamusta, ehkä he osaavat kertoa onko syytä huoleen.