Tänään oli aivan kamala päivä! Tai siis ei kokonaan, mutta päivä päättyi taas sairaala reissuun kun sain epilepsia (?) kohtauksen. Tapasin uutta ystävää (poikapuolista) ja kävimme syömässä ravintolassa. Sen jälkeen kävimme kävelyllä, josta minun pitikin jo kiirehtiä hierontaan. Loppu vaiheessa hierontaa tuli outo tunne, aivan epätodellinen ja kädet alkoivat täristä. Sanoin hierojalle että nyt saan kyllä kohtauksen. Puin äkkiä päällle ja sitten muistikuvat pimenevätkin. Minulle oli soitettu ambulanssi ja sain paljon lääkettä ennen kuin kohtaus meni ohi. Olin kuulemma tullut jotenkin jo tajuihini ambulanssissa, mutta en muista siitä mitään. Lääkkeet...

Kun olin hiukan tokeentunut, soitin isälleni että tulee hakemaan kotiin muutaman tunnin päästä. Itkin sairaalassa, että en uskalla enää koskaan liikkua missään enkä käydä yksin edes kaupassa, jos satun saamaan kohtauksen.

Miksi juuri minulla pitää kaikkien muiden sairauksien ohella olla vielä näitä kohtauksia? Mitä niin kamalaa olen tehnyt että ansaitsen tällaisen kohtalon? En ole uskaltanut puhua tästä muuta kuin perheelleni, joka osaa toimia oikein tilanteissa.

Olen nyt kärsinyt näistä oireista vuodesta 2013 lähtien. Kohta kolme vuotta. Välillä on pitkiä aikoja, ettei mitään tule. Pisin tauko oli muistaakseni melkein vuoden. Välillä taas, pahimpina aikoina, sain kohtauksia melkein joka päivä ja olin monia kertoja hengityskoneessakin teholla.

Olen huomannut, että mitä enemmän tekemistä, stressiä ja väsymystä päivässä on ollut, sitä varmemmin kohtaus tulee. Nytkin olen joutunut valvomaan pitkään, kun toinen koiristani sairastaa kroonista haimatulehdusta ja olen joutunut olemaan sen kanssa öitä tiputuksessa ja muissa kokeissa. Elämäni pitää olla melko tasaista ja rauhallista, jotta kouristuksia ei tule.

Olen usein miettinyt tulevaisuuttani. Jatkuvatko nämä hamaan tulevaisuuteen asti? Vai loppuvatko nämä jossain vaiheessa? Lääkäreilä ei ole tietoa mistä nämä johtuvat. Aivoissani on havaittu poikkeama, vaalea läntti, mutta siitä ei uskalleta ottaa koepalaa sillä luultavasti halvaantuisin sen sijainnin takia. Sitä seurataan vuosittaisilla kuvilla Kuopion yliopistollisesssasairaalassa, jossa paremmat laitteet kuin meidän keskussairaalasa. Tähän asti muutos on pysynyt saman kokoisena, joka on tietysti hyvä eikä viittaa kasvaimeen. Voi kuulemma olla, että alue on vaurioitunut, kun pienenä sairastin aivokuumeen. Who knows...

Itkin myös äidille puhelimessa mutta äiti totesi että enhän minä voi neljän seinän sisälle jäädä pelon takia. Vai haluanko antaa sille vallan? No en tietenkään, mutta... Joudun elämään kuin epilepsiapotilas. Ottamaan epilepsialääkkeet säännöllisesti (yksiäkään ei saa unohtaa!), elämään tasaisesti, välttämään stressiä, pitämään hyvää huolta päivärytmistä... Eli toisinsanoen elämään terveellisesti. Kai tähän kaikkeen tottuu kun on pakko, vaikka harmittaahan se. Mutta näilä korteilla mennään mitä on annettu.