Olen arastellut kirjoittaa tänne. Ei, mitään vakavaa tai pahaa ei ole tapahtunut. Ehkä juuri siksi en ole kirjoittanut. Kaikki on mennyt niin pelottavan hyvin, että oikein jännitän milloin romahdan korkealta ja kovaa.

Hassua, mutta viime päivinä olen kaivannut kovasti osaston hoitajia. En itse osastolle tai sitä kamalaa olotilaa vaan sitä turvallisuuden tunnetta ja ihmisiä koko ajan ympärillä. Oli turvallista tuntea kaikkia tunteita. Nyt olen jotenkin kieltänyt itseltäni ne negatiiviset tunteet. Pelkään, että minut tuomitaan jos en koko ajan ole iloinen ja pirteä. Olenkin tästä puhunut terapeutilleni ja hän totesi, ettei kellään voi olla aina hyvä olo eikä kukaan varmasti odota sitä minultakaan. Ehkä ei, mutta itse olen luonut päähäni sellaisen mielikuvan.

Jalat ovat olleet todella kipeät sillä aloitin joogaamaan. Tykkään entisenä joukkuevoimistelijana venytellä ja viipyä asennoissa hengitellen samalla tasoitellen mieltä. Mutta jalat eivät tykänneet yhtä paljon. Tänään en meinannut päästä koirien kanssa lenkille, joten onneksi sisko ja äiti tulivat kylään ja lenkittivät koirat pariinkin kertaan.

Nyt pää tyynyyn ja nukkumatin maille. Huomenna aamulla aion (kivuista huolimatta) taas joogailla itseni pirteäksi.