Kun vilkaisen sinuun päin, olet jotain suurta. Suurempaa kuin minä, suurempaa kuin kukaan muu. Hymyilen ujosti ja vastaat hymyyni. Väläytät valkoiset terähampaasi ja jo tässä vaiheessa tiedän, että näin ei kuuluisi olla. Mutta kaikki tämä on, enkä mahda sille mitään. Haparoivin askelin kuljen luoksesi. Tartun käteesi ja tuijotat silmiini. Hetken luulen olevani taivaassa. Kunnes havahdun siihen miten kovaa pidät minua kädestä. Se sattuu. Kaikki ei ole hyvin. Yritän irroittaa otetta, mutta puristat aina vain kovempaa. Askeleemme nopeutuvat. TIedän että pitäisi huutaa, pyrkiä pois, mutta jotain houkuttelevaa sinussa silti on. Pelottavan houkuttelevaa. Juoksemme mustaan, pikumustaan. Siellä sinä näytät todellisen luonteesi. Revit minut sisältä kappaleiksi ja jätä lojumaan lattialle. Yritän kerätä itseäni miljoonia kertoja. Turhaan. Olen särkynyt, olen rikki, olen kokoaan hajalla. Olen pimeällä kujalla jonne kukaan ei löydä auttamaan. Olen menetetty tapaus.