Osasto-koti-osasto-koti... Mun elämä on ollut pelkkää ravaamista. Ei lähelläkään normaalia. Haluaisin opiskella, perustaa perhettä ja nauttia elämästä. Mikään niistä ei oo onnistunut seittemään vuoteen.

Tuntuu niin kovin toivottomalta ja näköalattomalta. Kukaan ei jaksa enää uskoa että paranen.

Harhat ottaa vallan. Kaikki pimenee. Ja hetken aikaa kaikki on hyvin. Sen hetken kun kuulen junan saapuvan ja itse makaan kiskoilla.

Tajuan. En mä voi tehdä tätä muille. En voi en voi en voi.

Havahdun. Kaikki oli taas unta. Pelottavaa sellaista. Totta mutta samalla unta.

En uskalla enää kirjoittaa blogiin suoria tuntemuksia. Liian moni tuttu lukee tätä. Tää ei oo enää mun näköinen blogi. En uskalla kertoa miten mulla oikeasti menee sillä pelkään hätyyttäväni loputkin ystävät pois elämästäni. Pelkään teidän huolestuvan liikaa. Pelkään kaiken menevän solmuun.

Jokatapauksessa, nyt menee päin persettä. Mitä sitä kaunistelemaan.