Yksi harha-askel. Muuten on mennyt hienosti. Perjantaina oli uloskirjoitus sairaalasta ja lähdin samana päivänä etelään perheen luo. Tänään kävin kummitytön kanssa eläinmuseossa ja syömässä. Söin huoletta ja olin onnellinen.

Tänään huomasin myös, kuinka sinut olenkaan sen kanssa, että sairauteni on rajoittanut elämääni näin paljon. Pysähdyin oikein miettimään ja tulin siihen lopputulokseen että en välitä. En välitä vaikka koulu on kesken. Vaikka en jaksa enkä kykene tekemään samoja asioita kuin muut ikäiseni. Vaikka toisessa jalassa on hermovaurio, joka ei tule kuulemma luultavasti koskaan parantumaan. Vaikka autolla ajaminen voi olla historiaa. Vaikka olenkin eläkkeellä 21-vuotiaana. Uskon että vielä joku päivä voin valmistua ammattiin, ajaa autoa, juosta, mennä naimisiin. Saada kiinni elämästä.

En ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikka olenkin sairas. Minulla saa olla haaveita ja unelmia. Kaikilla saa, myös sinulla.

Ensi viikolla muutan kaikki tavarani toiselle puolelle kaupunkia. Tästä on hyvä ajatella alkavan aivan uuden elämän. Syksyllä menen kouluun jos vain kykenen. Teen sitä mihin kykenen. Saan tukea kotiin, paljon. Kaikki on hetken aikaa hyvin.

"Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi"

-Muumipappa