Mä en pysty enää laihduttamaan. En pysty enää viiltämään kunnolla. En pysty hallitsemaan ahdistusta. En pysty mihinkään. Oon surkea luuseri. En ansaitse tätä kaikkea hyvää mitä elämässä mulle tulee. Uusi koti, koirat, ihanat ihmiset... Eilenkin kiskoin kengännauhat pois ja yritin kuristaa itteäni. Hoitaja, okei, kolme hoitajaa kisko sitä pois. Nyt mulla on palovammat kaulassa, kun se poltti jäljet. Ihan kun mua olis pahoinpidelty.

Tunnen itteni myös hirmu yksinäiseks. Onhan mulla kavereita ja ystäviäkin, mutta ne asuu niin kaukana. Toisella puolella Suomea tai jopa eri maassa. Ja onhan mulla poikaystävä, mutta välillä olis kiva tehdä jotain tyttöjen juttuja. Siskon työkaveri tosin oli kyselly että lähtisinkö joku kerta vaikka kahville tai lenkille koirien kanssa, joten laitoin sille nyt viestiä. Ehkä mä voisin saada ainakin uutta kahviseuraa. Kun ei käy koulussa tai harrastuksissa niin ei oikein luonnollisesti löydä kavereitakaan. Nyt mä ymmärrän miljoona kertaa paremmin äitejä jotka höperöityy ollessaan yksin lasten kanssa kotona.

Huomenna palailen takaisin osastolle yöloman jälkeen. Tähänkään tekstiin en keksi mitään järkevää lopetusta enkä jaksa etsiä runoja tai aforismeja, joten sanon vaan heipat ja hyvät yöt!