Mulla on kaulassa rumat palovammat, kun yritin kuristaa itteäni kengännauhoilla. Mulla on kädet täynnä arpia, ja yksi hoitaja tokaisikin, että voi lapsi rakas kun sun kädet on ton näköiset. Mä en ole kaunista katseltavaa. Antaisin mitä vain etten olisi koskaan aloittanut viiltelyä. Että mulla olisi sileät kädet. Mutta ei vielä ole liian myöhäistä. Mun on pakko ottaa itteäni niskasta kiinni, vaikka se ei ookaan helppoa. Mun on pakko päättää että parannun. Tästä on pakko tulla mun elämän käännekohta.

Teho-osasto, lääkkeiden yliannostus, päivystys, ambulanssi... Kaikki ne jollain tapaa houkuttelee. Ne muistuttaa vanhasta tutusta ja turvallisesta. Mutta eikös aina kaikki kielletty huokuta? Ja niin kuin sain äsken ihanan viestin "Se ei oo ihan paha tunne, rakastaa vesisadetta enemmän kuin aurinkoa. Se meinaa että sussa on poikkeuksellista voimaa. Sä et oo hullu"