Ei helvetin helvetti! Mitä tästäkin ees-taas-seilaamisesta taas tulee? Sain pudotettua painoa nelisen kiloa (tietysti suurin osa vain nesteitä kun tein sen niin epäterveellisellä tavalla ja liian nopeasti) mutta onneksi oli eräs ystävä joka puhui järjen äänenä. Hän ei sanonut mitään erikoista, kuunteli ja kertoi omia kokemuksia. Mutta yksi asia joka jäi mieleen, jota moni ei ole sanonut oli "Mä uskon että sä voit parantua". Siinä vaiheessa päätin etten voi jatkaa näin, sillä jos yksikin ihminen uskoo muhun, on mun pakko uskoa itsekin.
En saanut kerrasta lopetettua oksentelua mutta pikkuhiljaa lisäsin ruokaa. Kyllä, vatsa tuli aluksi kipeäksi ja täyttyi heti, kyllä turposin ja näytin ilmapallolta (ainakin omasta mielestäni) ja kyllä, ahdisti. Mutta en ollut yksin ja olin yhtä suurella motivaatiolla päättänyt lopettaa idioottimaisen touhun kuin päätin laihduttaakin, joten kärsin ikävät seuraamukset.

Tajusin ettei ketään kiinnosta paljonko painan, kunhan olen terve. Kukaan ei määrittele arvoani sen perusteella painanko 45, 50 vai 70 kiloa. Kunhan voin hyvin. Tajusin myös että kaikki tämä lähti siitä, kun sain juoksukiellon lääkäriltä. En kestänyt sitä, että joku ulkopuolinen tulee rajoittamaan elämääni niin suuresti eikä kontrolli enää olekaan minulla. Kerroin tämän terapiassa ja polilla, ja molemmissa paikoissa oltiin sitä mieltä, että se on täysin normaalia. Aikuisen, itsenäisen ihmisen on vaikea ottaa vastaan neuvoja siitä miten täytyy elää, mitä saa tehdä ja mitä ei. Olen itsenäistynyt ja ottanut vastuun omasta elämästäni nuorena joten kun kirurgi otti pois asian joka on ollut todella tärkeässä roolissa koko elämäni, se tuntui niin pahalta että syömisen ja painon kontrollointi vei ajatukset muualle.

En ehkä koskaan pääse kokonaan tästä piirteestä eroon. Kun on kerran oppinut toimimaan tietyllä tavalla, täytyy tehdä paljon töitä, jotta voisi toimia toisin. Mutta jatkossa osaan ehkä kyseenalaistaa käyttäytymismallini ja pyytää tarpeeksi nopeasti apua.

Olen kuitenkin tilanteessa, jossa olen paljon pohtinut ammattiavun tarvetta. Tiedän tarvitsevani kaiken avun mitä saan, ja nyt käynkin neljä kertaa viikossa puhumassa jollekin. Välillä kuitenkin tuntuu, että väsyn asioiden käsittelyyn sillä traumat ovat niin syvällä. Joskus reagoin fyysisesti, joskus psyykkisesti. En kuitenkaan pysty juurikaan puhumaan kenellekään muulle, joten en ole uskaltanut vähentää ammattiauttajilla käyntiä. Ehkä tämä on vain vaihe ja kun saan työn kunnolla sovitettua arkirutiineihin niin jaksan taas paremmin.