Tänään kiertelin kaupoilla koko päivän siskon perheen kanssa, etsien lapsille ja aikuisille juhliin vaatteita. Kun pukukopissa olin tuskaisena saanut pitkän mekon päälleni ja tuijotin peiliä, en voinut välttyä ajatukselta "ehkä mä kelpaan". Pistin sen merkille sillä eihän tällainen ajatus ole käynyt mielessäkään viimeisen seitsemän vuoden aikana. Tuijotin pyöreitä kasvojani, hiukan pömpöttävää mahaa, sheivaamattomia sääriä ja aina niin vihaamiani käsivarsia ja tajusin että eihän tämä olen sittenkään kovin paha yhdistelmä. Ja että vaikka oli kuuma, tukala olla pienessä kopissa ja muutenkin kaikin puolin epämukavaa niin kaikki on joka tapauksessa hyvin. Ei loistavasti mutta hyvin. Ja tällä kertaa se riittää.
Olen päättänyt alkaa hyväksymään kehoa pikkuhiljaa. Luotsaan ajatuksia siihen suuntaan, että minä riitän ja olen hyvä. En aio heti tässä ja nyt sanoa, että unelmakroppa on saavutettu. (Ensinnäkään, en edes havittele unelmakroppaa) Aion yksi kehon osa kerrallaan opetella hyväksymään sen, jotta lopulta voin sanoa itselleni peilin edessä "Minä rakastan itseäni". Liian usein siihen rinnastetaan liika itserakkaus mutta on hyvä muistaa että sitäkin elämässä tarvitaan. Välillä on pakko pysähtyä, halata itseään, todeta että "tänään sinä riität tällaisena". Välillä on aika ottaa time out, puhaltaa peli hetkeksi poikki ja keskittyä vain rakastamaan itseään. Se ei ole heikkoutta tai liian itserakasta. Sitä meistä jokainen tarvitsee joskus, itsensä hyväksymistä kaikkine heikkouksineen ja vikoineen.
Epätäydellisen täydellisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti